mamma's gonna put all of her fears into you

mulla menee taas vähän kaikenlaiset ajatukset tän pienen pääni sisällä. Uskosta, äidistä, siitä yhdestä tytöstä, tästä kirjasta, Turusta, kaikesta tulevasta ja menneestä. Ja mä luulen että puran kaiken nyt tähän näin.

Alotetaan nyt tosta uskosta. Voi olla ehkä ihan hyvä, jos skippaat tän osion pois.. Se on mulla aina tälläin joulun aikaan. Mä en oikeestaan juhli joulua, ei mun tee mieli juhlistaa satuhenkilön syntymäpäivää. Tai no, kai se Jeesus sitten on tieteellisesti todistettu olleen elossa, mutta kumminkin, miks mä juhlistaisin jonkun syntymäpäiviä joka on kuollut? Varsinkaan, kun se ei ole mulle merkittävä henkilö. Se oli vaan joku heebo siellä menneisyydessä.
Me oltiin joulukirkossa ja siellä mä vaan leikin tällä uudella kännykälläni. Mua ahdisti siellä ihan kamalasti, mua vitutti ihan kamalasti ja mä vaan halusin pois. Kun mä sitten menin sieltä edestä kysymään riparipassiani, kun ne piti jättää siihen johonkin että saa siihen leiman, niin se pappi sano että onpas mulla hieno tonttulakki. Mä kiitin ja hymyilin, vaikka oikeesti mun teki mieli alkaa selittämään sille vähän kaikenlaista. Mä haluisin joskus keskustella jonkun korkea-arvoisen pappisvirassa olevan kanssa. Mä haluan tietää kyseisestä uskonnosta, vaikken mä siihen edes usko. Kirkostakin eroon heti kun täytän 18.Mä oon niin kateellinen kun Kata on jo 18 ja se eros kirkosta.
Vaikka moni luuleekin toisin, niin mulla ei ole mitään uskovaisia vastaan. Pelkästään kirkkoa vastaan. Tai siis jos joku tahtoo uskoa johonkin jumalaan ja rukoilla, niin siinäpä sitten uskoo ja rukoilee. Mut mun mielestä kirkko uskoo enemmän raamattuun kuin niiden siihen "Jumalaan". Koska niidenhän pitäis toimia Jumalan sanan mukaan, ja raamattu on ihmisten kirjottama. Ei se silloin oo just Jumalan sana. Ja jos niiltä menee kysymään jotain johonkin liittyvää asiaa, niin ne selittää miten asia niiden mielestä on, ja sitten kun kysyy että miksi, vastaus kuuluu että koska raamattu sanoo niin.
Mä itse uskoin joskus siihen kristittyjen jumalaan. Nyt mä uskon vaan rakkauteen ja tieteeseen. Sen jälkeen kun isä kuoli, mun uskoni vaan katos. Tai oli se sitä ennenkin jo vähä ollut heikko, mut sillon se lopullisesti katos. Silloin kun mä itken, ja mulla on ikävä isää, mä saatan katsoa ikkunasta ulos ja puhua isälle, mut se ei vaan jotenki oo sellasta uskonnollista. Mä vaan puhun kuolleelle isälleni. En mä oikeen osaa selittää.

Mut tästä uskonasioista mä voin siirtyy puhumaan äidistä. Äiti kasvatti mut tosi suvaitsevaiseks ihmiseks, ja ilman sitä mä en olis tällänen ihminen mikä mä nyt oon. Toki siihen vaikuttaa muutkin asiat, kuten se et iteki oon monenlaisesti erilainen ku muu kansa, mutta siis kasvatus on tehny musta vaan avoimemman ihmisen. Ja nyt mä asun kahden tosi vanhanaikaisen ihmisen kanssa ja haaveilen tyttöystävästä ja kaikesta muusta syntisestä.
Ja vaikka äiti on suvaitsevainen, se on tosi uskovainen. Se kuuntelee joka sunnuntai jumalanpalveluksen, sillon ei parane käydä soittamassa ovikelloo tai koittaa soittaa. Se myös kai rukoilee joka ilta, tästä mä en oo ihan varma.
Toisaalta siitä suvaitsevuudesta on vähän ristiriitaista todistusaineistoa. Aina se on mulle opettanut etenki seksuaalivähemmistöistä että antaa niitten elää miten haluaa, ei se oo meidän asia kenen kanssa ne haluaa panna ja jakaa elämänsä. Vai haluaako panna ollenkaan. Mut sillon joskus kesällä, kun mä äidille kerroin Christasta, jonka kanssa mä silloin olin yhdessä, se ratkes ryyppäämään. Varmaks mä en tiedä että ryyppäskö se just siks, mutta ryyppäs kumminki.
Äiti syyttää mua usein kaikesta. Se luulee että tuntee mut, ja se luulee että oon yhä yhtä pompoteltavissa mitä mä olin, kun mä olin pieni. Vaikka mussa on aina ollut kapinahenkeä, pienenä mä olin tosi kiltti äidille. Olis voinu luulla että mä ajelehdin jossain pahisten kanssa vastaamatta äidille ikinä puhelimeen ja tulematta kotiin. Mutta mä tulin aina kotiin, enkä pahemmin karannutkaa ikinä. Mä rakastin äitiä niin paljon, mä luulin että se on maailman paras äiti. Ehkä mä luulin niin sen takia, koska kun äidin miesystävä löi äitiä, niin mun pienessä päässä joku luuli että äiti vaan suojelee mua. Vaikka oikeesti asia meni niin että sillä munapäällä oli stressiä töistä ja se purki sitä kotona alkoholilla ja äidillä. Toisaalta, jos äiti ei olis alkoholisoitunu, niin mä luulen että se olis joka tapauksessa hankkinu semmosen miehen joka vähän sitä heittää seinälle, vaan sen takia että se pääsee antamaan takasin. Se on semmonen.
Me riideltiin äidin kanssa aika usein, mutta se vaan vahvisti meijän suhdetta. Sen takia nykyään täällä kodissa, kun mä yritän haastaa riitaa ja noi vaan hyssyttelee, niin mä stressaannun koska mä oon niin tottunut siihen että jonkun "turvallisen" ihmisen kanssa voi riidellä. Kun on oikein paha olo, niin voi vaan huutaa päin naamaa ja haukkua pystyyn, ilman että tarvii pelätä että menettää toisen. Koska jos mä huudan, haukun pystyyn ja muutenkin oon ihan kamala kaverilleni, niin ne luultavasti lähtee pois. Lähimmät kaverit varmasti pistäis vastaan, mut kaikki mun lähimmät kaverit on niin paskassa kunnossa henkisesti etten mä haluu tehdä sitä niille. Paitsi Elle, mut sille mä en osaa suuttua.
Mut takasin asiaan, riitelyn jälkeen mut on opetettu pyytämään anteeks. Porukoilta mä en oo koskaan pyytäny, koska mua on vaan vituttanut se miten ne ei suostu riitelemään mun kanssa. Äidiltä mä pyysin aina anteeks, ja sit me halattiin.
Äiti oli mulle oikeestaan kaikki kaikessa. Ellen lisäks. Niiden kahden ympärillä mun lapsuus oikeestaan meni. Tai no, äiti on aina ollut siinä mut Elle tuli sitten ku mä menin ekalle. Mä olin koko ajan joko Ellen kanssa tai sitten mä olin kotona. Yleensä Ellellä. Sit tuli kai nelosluokka ja mä olin koko ajan Rosan kanssa. Sitten mä olinki huostaanotettuna enkä oikeestaan ollu kenenkään kanssa ja sillon mä irtaannuin äidistä.
Äiti oli mulle tosi turvallinen henkilö, ja mun mielestä supernainen, joka oli vaan vähän vanhentuessaan huonossa kunnossa. Joskus se kännissä saatto kaatua, ja mä menin siihen niin että oi ei, eikai sattunut, ja äiti oli vaan että ei sattunu, ja selitti jotain että liukastu tai kompastu ku ei nää kunnolla tai jotain sen suuntasta. Toisin sanoen mä oon eläny valehtelussa koko lapsuuteni. Ja koska mä näin sen valehtelun läpi, mä opin itsekin valehtelemaan. Mä valehtelin äidille tosi paljon. Ihan turhistaki asioista.
Porukat ja äiti painosti mut rippikouluun. Tai no, kaikki mun ympärillä olevat ihmiset, paitsi Kata, painosti mua sinne. Vaikka mä selvällä suomen kielellä sanoinkin että mä vittu en todellakaan halua sinne. Ihmiset on niin uurtuneet normeihinsa ettei ne kestä jos tulee joku poikkeus. Mä olen suuri poikkeus maailmankartalla.
Takaisin äitiin taas. Mä menen ylihuomenna Vantaalle, mut vietän suurimman osan ajasta Ellellä ja muutenki kavereilla. Oon yötäki Ellellä suurimman osan ajasta. Äiti oli ymmärtäny et mä meen "kotiin", eli sen luokse yöks koko loman ajaks, vaikka alunperinki oli suunniteltu että mä oon Ellellä n. 2. päivään asti ja sitten meen "kotiin". Äiti loukkaantu asiasta, niinkun se usein tekee tälläsissä asioissa. Sit kun mä menen sinne, niin mun pitää rohkaistua ja puhua sille asiasta. Mun täytyy sanoa sille ettei mun oo hyvä olla siellä, koska äiti juo, ja muutenki siellä olo ahdistaa, koska äiti on semmone. Se loukkaantuu pienestäkin asiasta, eikä se arvosta mua 14-vuotiaana, vaan pitää mua vieläki pienenä lapsena, jota se pompottelee, niinku vielä kolme vuotta sitten ja siitä 11 vuotta taaksepäin. Mä voin tulla sitten "kotiin", kun äiti lopettaa yrittämisen hallita mua.
Yhdessä vaiheessa mä halusin katkasta välit äitiin, koska musta tuntu että mä olin jo yrittäny kaikkeni meijän äiti-tytär -suhteen puolesta. Mut sit mä tajusin, että äiti on oikeestaan mun ainut tapa päästä usein Vantaalle ja muutenki, mä en oo viel koittanu tota mitä mä äsken selitin. Mun täytyy oikeesti viel kokeilla puhua sille suoraan, koska hienovarasemmat keinot ei oo toiminu. Ja mun pitää säilyttää malttini. Ja täytyy kattoo joku paikka mihin mennä jos en voi sen jälkeen enää olla siellä.

Nyt ku puhutaan äidistä ja Vantaasta, voidaan siirtyä - myös ton tuolla ylhäällä olevan listan mukaan - asiasta seuraavaan. Siihen tyttöön.
Mä en tiedä oikeestaan mitä mä ajattelen siitä. Ku enhän mä ole ees nähnyt sitä vielä. Mut se vaikuttaa niin ihanalta. Tää ei oo sellasta mitä mulla joskus on, että joku on hyvän näköinen ja vaikuttaa jutellessa mukavalta, vaan tää on erilaista. Tää tyttö vaan on semmonen johon mä tunnen jotain kiintymystä, joka on ihan erilaista ku ennen. Niinku mä sille tänään aikasemmin jo sanoin, että vaikka meistä ei ikinä tuliskaan mitään parin suuntasta, niin mä haluisin kumminkin olla sen ystävä. Mut toisaalta ennemmin mä haluaisin siitä tyttöystävän. Se on niin ihana.

Sitten tää kirja. Helene Hegemann - Aksolotli yliajo. Mahtava kirja. Rakastuin heti. Ensikosketus tähän kirjaan oli se, kun mä halusin (haluan vieläkin) aksolotlin. Laitoin google -kuvahakuun aksolotlin että saan sellasen söpöliinin tietokoneen taustakuvakseni ja siellä joukossa näky myös tän kirjan kansikuva. En kiinnittäny asiaan enempää huomiota, kun vasta kesän lopussa kirjakaupassa ollessani. Me oltiin Porissa ostamassa Christalle lukiokirjoja, ja mä vaeltelin siellä sillä aikaa ympäriinsä siinä kirjakaupassa. Sitten mä näin tutun kannen, ja ajattelin et voisin lukee takakannen. "AKSOLOTLI yliajo  ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berniililäisbohemian elämstä tässä ja nyt", noin lukee takakannessa. Sisäkannessa on ote siitä kirjasta, jossa päähenkilö Mifti kutsuu itseään singolla ampuvaksi gaselliksi. Se jäi mieleen. Kun mä sitten kelailin joululahjalistaa tehdessä että mitä kirjaa toivoisin, mä muistin että tää kiinnosti, ja tää oli kallis, että sen saan sitte varmasti jos se on ainut kirja jota toivon. Ja sen mä sitten sain. Oon lukenu tästä vasta muutaman luvun, ja tästä tuli jo mun raamattuni. Mä en tiedä mikä tässä on, päähenkilö on kaikkea liikkuvaa paneva huumenuori, mut joku tässä vaan iskee. Jotain tässä on mihin mä samaistun.

Turku mietityttää. Tähän samaan tulee myös tuo "kaikki tuleva ja mennyt". Mä oon vieläkin vähän sekasin, eilen mä vähän tajusin että tää on nyt koti, että mä en enää asu Raumalla. Pari ihmistä on sanonu kuinka outoo on ajatella etten mä ole enää siellä. Mä en tajuu niitä, en mä ole niin merkittävä henkilö, oikeesti.
Mua mietityttää miten mä pärjään täällä, kuinka pahasti mä eksyn tuolla koulussa, tai saanko mä kavereita, millasia kavereita, eristäydynkö mä, vai mitä käy. Toi luokka on ainaki ihan mahtava, ja ehkä sieltä ripariryhmästäki sit tulee pari kaveria.

Mä lisään tähän vielä, että mua vähän mietityttää porukatkin. Papan kunto on huomattavasti huonompi ku ennen, en siis tarkota lihaskuntoa vaan yleistä terveyden tasoa. Se unohtelee asioita, kuulee aina vaan huonommin ja on muutenki vähä hajamielinen. Ja sen riitelyjutun takia mä pelkään että meijän suhde menee rikki, että siitä tuleeki semmone tavallinen sukulainen mulle. Ja musta tuntuu että se johtuu Maijasta. Ja se jos joku pistää keittämään vielä lisää. Ja sitten ne ei suostu riitelemään mun kanssa, se pistää keittämään vielä lisää. Siinäki yleensä syypää on Maija. Lisää vitutusta.

yours to hold

iltapäivää pimeästä pääkopasta.

Toisaalta itkettää. Viimeinen kokonainen päivä Raumalla.

Toisaalta tekee mieli huutaa ilosta. Viimeinen kokonainen päivä Raumalla.

Ehkä mua eniten kuitenki hymyilyttää. Tiedän tasan tarkkaan miks, syy on se, että mun puhelimeni värisee n. minuutin välein ilmottaen uudesta tekstiviestistä. Ihan sama sisällöstä, kyseinen tekstiviestin lähettäjä mua vaan hymyilyttää. Oon vähän hämmentyny kaikesta, tykkään siitä tosi paljon, vaikka en ees oo koskaan nähny. N. viikon päästä mä sen nään.

6 päivän päästä Vantaalle. Oon ihan sekasin siitäki. Tajuun vasta nyt kuinka ikävä mulla on ollu Ellee täs lähiaikoina. Ja Deetä, Deetä etenki.


Huomenna tulee olemaan pelottava päivä. Täytyy muistaa meikata vaan ihan kevyesti, tiedä vaikka mä alkaisin itkemään. Mä joko pidän vinkunaääntä koko päivän, tai sit mä itken. Pahimmassa tapauksessa mä vaan tuijotan lamaantuneena eteenpäin ja puran surun sitte yksinäni.

3 päivää jouluun. Pelottavaa. Mä vihaan joulua, paitsi lahjojen osalta. Lahjojen hankkiminen on kyllä vaikeeta, enkä mä siitäkään erityisesti pidä. Joululaulut on joulussa kamalinta ja silti mä suostuin koulun "valokulkueeseen", jossa niitä lauluja lauletaan. Siihen kyllä oli osasyynä pakottaminen mutta ihan sama.
Kaikenlisäks vielä jouluruuatkin on pahoja.

Musta vähän tuntuu että tää on lievästi sekalaista tekstiä. Mä lopetan nyt tähän. heihei.

on the road that never ends, waiting for the sign

kahvia, vitamiinivettä, yksin eksyilyä turun keskustassa. mitä muuta mä voisin pyytää? No kesä olis kyl kiva mut ehkä se sit aikanaan.

Mä tykkään Turusta. Tai siis totta kai olishan se mukavampi vaikka Helsingissä tai Vantaalla tai Tampereella, mut en mä voi valittaa. Kun tuolla keskustassa liikkuu, ja vertaa sitä Raumaan niin oikeesti huomaa vaan kaikki hyvät puolet. Kouluun meneminen mua vaan jännitää. entä jos ne ihmiset ei pidä musta..? 


Mulla on vatsa kipee. En oo syöny tänään mitään, juonu vaan kolme isoo kahvii ja noita vitamiinivesiä. Kaks riippuvuutta taas.

Pitäis jatkaa taas tota tavaroiden purkamista.. Kiinnostaa seki taas niin paljon ku väsyttää tän verran.

'cause everyone wants a little more

just puhuin täs yhen ihmisen kans et mun blogi on iha tyypillinen angstiblogi.

Ja nyt sen ihmisen ansiosta mä en tässä postauksessa angstaa. Mul on aika hyvä fiilis. eikä vaan aika :---)

mun pitäis olla taas kirjottamassa maatyötä, mut mitäpä mä tääl etsiskelen we♥itistä täydellistä kuvaa tähän postaukseen ja sekoilen deen kans. elämä on aika ihanaa aina välil. en ees antanu ton yhen pilata mun päivää.