will this nightmare never end?

miks musta tuntuu et mä aina alotan nää postaukset pahoittelemalla taukoo?

Kaikki on muuttunu hujauksessa. Tai no, puolessatoissa kuukaudessa. Mut muuttunu silti...

Kello on nyt 22.02, saa nähä taas kuinka pitkälle tätä tehdessä menee. Kamalasti taas asiaa, mut silti en oo tänne asti raahautunu.

Eniten viimepostauksesta on muuttunu ihmissuhteet. Oon ollu tässä viimeset 5 viikkoo sinkkuna. Myös ne ihmiset, joiden kanssa viel viimepostauksen aikoihin hengasin, on vaihtunu ihan erilaisiin. Jos totta puhutaan, mua vaan alko vituttamaan niiden seura. Mä en yksinkertasesti vaan jaksanut sitä - suurin osa oli sellasia joihin mä vaan kyllästyin heti. Epäspesiaaleja.

tässä kohtaa pitää pyytää typoilua anteeks, oon niin kuollut taas vaihteeks et en osaa keskittyy.. missäköhän mun silmälasit on ?


Nää kaikki mun tässä postauksessa selitetyt jutut ei mee ihan kronologisesti mutta eipä mee mun ajatuksetkaan ikinä. Kaikki jotka mut tuntee, tietää että mun ajatukset ja ehkä koko fyysinenkin olemus pomppii ja pyörii ja on vähän epäselvä.

Mä olin eilen Michael Monroen keikalla. Se oli jotain mahtavaa - nähdä ja kuulla livenä ihminen ja ihmisen ääni, jota kuunnellessa sä oot oikeestaan kasvanu. Outoo että mä en oo käyny kattomassa sitä aikasemmin. Se oli jotain mahtavaa.

Perjantaina taas oli liikuntapäivä, mulla oli korista ja nyrkkeilyä. Nyrkkeilyssä oli ihan kamala rääkki ja koriksessa mä tunnetusti vedin täysillä, joten keikka + toi liikuntapäivä + valvominen + syömättömyys = multa pettää jalat melkeen koko ajan ja oon muutenki koko ajan kivuissani.

Mulla on ollu koko ajan ihan outo fiilis. Ne ihmiset joiden kanssa mä nykyään hengaan - etenkin Rebekka - tekee mulle hyvää. Koko ajan on jotain muuta kelattavaa, eikä ahdistusta enää oo oikee nimekskään. Kyl sitä aina joskus, mut se on sellasta josta pääsee yli.

Mulla on kai joku persoonallisuushäiriö. Semmone jakautunut persoona. Ja mä oon alkanu huomata sitä itekki. Mä puhun siitä ehkä lisää sitte joskus.


Mä en tiiä ite yhtään että miks, mut mä oon alkanu kelata kaikkii seurustelujuttuja. En mä ihastunu oo keheenkään - kai, mut mulla on jotenkin kamala halu löytää joku jonka kanssa olis helppo olla. Semmonen vaa jonka kanssa se idea olis rakastamisessa, ei siinä et maalataan täydellistä tulevaisuutta ja et olis jotain sellast... vastuuta ? Tai totta kai suhteessa täytyyki olla vastuuta, ettei loukkaa toista tai petä tai mitään muutakaan, En mä oikee osaa selittää. Haluisin suhteen jossa mun olis helppo olla, ei olis mitään pakotteita. Semmone vapaa suhde, kuuluttais toisillemme ja that's it. Ei muuta. Ei velvollisuuksia, ei mitään juttuja et pitäis olla jonkunlainen - me vaan oltais ja rakastettais.

Mä luen tällä hetkellä Nikki Sixxin ja Ian Gittingsin kirjottamaa Heroiinipäiväkirjaa, joka siis perustuu Nikkin päiväkirjamerkintöihin sen pahimmilta nistiajoilta. Sitä lukiessa tuntuu että mun elämäni on ihan samanlaista - vaikken mä ees vedä mitään kamaa. Musta tuntuu että mä olen samalla tavalla epäonnistunut - yrittäny monta kertaa päästä täältä ylös, mut aina se on kussu käsille. Itsemurhaki tuntuu välillä ainoalta ratkaisulta. Sit se tunne menee ohi, jatkaa vaan taas sitä samaa paskaa, nousee taas vähän ylös, menee takas paskaks... Mä en oo narkkari, mut mä en tiiä oonko mä yhtä vahva ku Sixx nousemaan täältä paskasta.

Mä rakastun koko ajan uusiin biiseihin. Just tässä tätä kirjottaessa rakastuin Avenged Sevenfoldin Victim -biisiin.
.. okei, onks muka mitään A7X:n biisii johon ei rakastuis ?




Mulla on kaikkii ihmisii taas ikävä, mut ei silti haluis nähä ketään. Tää on taas tätä ristiriitajuttuu, haluun mut en haluu. En haluu mut haluun.

Täs kohtaa haluun tehä pienen ripittäytymisen: mä poltin ihan vitusti liikaa stadissa ollessa.


Musta tuntuu et pitäis mennä nukkumaan, tekis ihan hyvää. Ehkä mä en huomenna näyttäis niin rajusti perseeseen pannulta ku tänään.

öitä rakkaat♥