on vähän elämä muuttunut.
Mut jätettiin. Nyt olen kai huorannut koko suhteen ajan. Vituttaa tälläiset väitteet, mä en koskaan ketään muuta halunnut kuin sitä yhtä ja ainoaa, joka olikin mun.
Kaikki avautuu mulle, kaikki draamailee. Kaikkien tukipilari olen minä. Kaatuu niskaan, en tiedä kenelle itse voisin puhua. Muutama ihminen sanoo, "Elli sä voit aina puhua mulle", mutta tuntuu ettei niitä kiinnosta, tuntuu että mun pitää jälleen selviytyä aivan yksinäni.
Ikävä on kova ja pää hajoaa. Tarvitsisin hermoloman mutta ei ole mitään mihin mennä. Kaikilla on joku muu joka on prioriteetti 1, mun pitää vain kestää. Kävellä omin jaloin.
Joskus mä vaan tarvitsisin jonkun, joka hetken jaksaisi sitä että mä koko painollani nojaan, otan tukea hetken kunnes asiat on taas paremmin.
Itkettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitän (: