Kaksi naista, kaksi eri vuosisataa
Minut on myyty. Niin kuin tässä maassa, tällä vuosisadalla
lähes kaikki avioliitot ovat koottu, nainen myydään miehelle. Hienovaraisempi
sanahan on myötäjäinen, mutta hitot siitä. Minut on myyty.
Leivon leipää, kun mieheni tulee kotiin. Asumme kohtalaisen
hienossa kartanossa, onhan mieheni aatelissukua, ja siksi meillä on
palvelijoita vaikka muille jakaa, mutta minä itse pidän leipomisesta. Se antaa
minulle aikaa ajatella, eikä mieheni tulee häiritsemään minua keittiössä.
Elämäni tämän kartanon sisällä on kamalaa. Se kyllä kuulostaa
mukavalta; mieheni on töissä virastossa, joten saan nukkua aamulla niin pitkään
kuin haluan. Sen jälkeen voin vaikka istuskella yleisessä oleskeluhuoneessamme tai
pelata mukavan hovimestarimme kanssa shakkia. Kun mieheni tulee kotiin, leivon
hänelle leipää ja leivoksia, ruokailen hänen kanssaan. Melkein joka ilta käymme
tansseissa, mieheni ainut hyvä puoli on se, että hän osaa tanssia.
Tanssiessamme voin unohtaa kuka hän oikeasti on, voin kuvitella hänet siksi
mieheksi johon tutustuin joskus vuosia sitten, kun olin nuorempi. Hän tanssitti
minua jo silloin, mutta minä en tiennyt että hänestä tulisi aviomieheni.
Nyt hän on aviomieheni, ollut kohta vuoden. Hän on muuttunut
siitä, millainen hän oli kun tanssitti minua nuorena. Silloin hän oli
kaksikymmentäviisi, minä kuusi. Nyt minä olen kaksikymmentäseitsemän ja hän
neljäkymmentäkuusi.
Kuten sanottua, elämäni vaikuttaa siltä, että kaikki on
hyvin. Olen kaunis ja varakas, vaikka mieheni kuolisi, minun talouteni on
täysin turvattu. Mutta aamulla, kun herään, olen yksin. En minä juuri mieheni
viereltä tahdo herätä, mutta silti, olen yksin. Päivät saan tehdä mitä
huvittaa, se on hyvä, mutta illalla kun tulen kotiin, mieheni olettaa että olen
häntä vastassa, annan hänelle suukon ja pääsemme sitten ruokailemaan. Niin minä
teenkin, vaikka vihaan koskettaa häntä. Tansseissa minun täytyy pukeutua
kireisiin korsetteihin ja röyheilöisiin mekkoihin. Meikki ärsyttää kasvojani, ja
se menee pilalle, kun tanssiessa iho tulee aivan hikiseksi. Yöt ovat
painajaisiani.
Ja joka päivä ja joka hetki joudun pelkäämään että rakastun.
Että joku ikäiseni tulee vastaan ja rakastun. Että joudun suremaan joka ilta,
että vanhempani halusivat minusta eroon, ja jouduin siksi tämän miehen kanssa
naimisiin, enkä saa sitä oikeasti rakastamaani miestä koskaan.
Mä olen nuori, kaunis ja mulla on vitusti rahaa. Mä olen
naimisissa. Musta tuntuu siltä että mä haluisin huudella kaikille ”Mä olen
naimisissa, katsokaa hei, mä olen naimisissa!” Niin kuin mä oikeestaan teenkin.
Tai en mä sitä huutele, kunhan median kautta hehkutan.
Mä leivon kun mun rakas mieheni tulee kotiin. Me molemmat
tykätään siitä kun mä leivon, koska en mä mikään surkee oo keittiössä, ja kun
mä leivon, mä leivon alasti. On mulla tää esiliina kyllä päällä muttei muuta.
Ja sitten kun taikinaa roiskuu mun iholle, mun mieskin saa jotain tekemistä.
Mun elämä on upeeta. Mä rakastan joka hetkee, oon aina
rakastanu. Aamulla mä saan nukkua niin pitkään kuin huvittaa, sillä aikaa kun
mun mies käy missä lie kokouksissa, eipä mua niin kamalasti kiinnosta. Kun mä
herään, mä tykkään vähän siivoilla, joskus mä kutsun jotain tyttökavereitani
käymään, joskus me mennään rannalle ja pidetään siellä hauskaa. Kun mies tulee
kotiin, me syödään jotain, ja lähetään sitten katsomaan lähimmät bileet. Mä
tanssin tanssilattialla ja se katsoo jostain ylelliseltä sohvalta ja
keskustelee sivistyneesti jonkun tuttavansa kanssa. Mä muistan kun mä ekan
kerran tutustuin mun mieheen. Tietenki mä olin sen aina tiennyt että kuka se
on, onhan se rikas ja kuuluisa, mut sillon mä tutustuin siihen ihan oikeesti.
Mä olin ihan pikkunen vielä. Se tanssitti mua ja mä muistan kuinka mä vaan
kikatin.
Nyt me ollaan oltu naimisissa kohta vuosi. Onhan äijä vähän
rupsahtanut siitä ekasta kerrasta kun me tanssittiin, mä taisin olla sillon
joku kuuden, ja se ehkä kolmekymppinen. Nyt mä olen kakskytkuus ja se on
viiskyt.
Niin, mun elämässä ei kerta kaikkiaan oo mitään moitittavaa.
Mä rakastan pitkään nukkumista, ei mua kannata aikasin ees yrittää herättää,
ellei haluu mörköä esiin. Mä saan käydä kalliilla kampaajalla, mun puvut on
viimesen päälle ja bileissä tapaan ykkösluokan julkkikset, ihmiset joita mä oon
aina ihaillut. Vaikka mun mies on rupsahtanut, niin silti se on ihan helvetin
hyvä sängyssä.
Semmosta mun elämä on. En mä rakasta mun miestä oikeesti, en
silleen kunnolla. Se on vaan hienoja asioita saavuttanut hieno mies, jota mä
ihailen suuresti. Mä rakastan oikeesti vaan rahaa, mun elämää. Ainoo mies jota
mä olen mun isän ja veljen lisäks koskaan rakastanut, on yks valomies, jonka mä
tunsin kun mä tein vielä mallintöitä. Se kuoli viimevuonna huumeiden
yliannostukseen. Mutta mä jatkan näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitän (: